Levy joukkorahoitukseen ja video julki

Videossa yhdistyvät kuuleman mukaan True Detective ja Speden tuotanto.

Nyt ollaankin sitten pitkällä. Voi sanoa, että ei jääty laakereille lepäämään ja odottelemaan. Nimittäin levyn julkaisu on lähellä: itse asiassa se on Sinun käsissäsi!

Ei jaksettu lähteä etsimään julkaisijaa mutta rahaakaan ei enää studiokuluista jäänyt, niin päätimme pistää joukkorahoituksen pystyyn. Minimisummamme on 2000 euroa ja sillä saadaan nippanappa CD ja LP painettua karvalakkiversiona. Tavoitesumma on 3500 euroa, ja sillä saakin sitten jo hienon paketin - ja sellaisen Päivikki Liukkosen kansitaide totta vie vaatisi. Hieno on, ja eiköhän sekin tästä pian näytille saada.

Homman nimi on se, että jos saadaan tarpeeksi rahaa kasaan niin levy tulee fyysisenä. Jos ei niin sitten se voi jäädä tulematta. Näinä aikoina kellään ei ole liikaa ylimääräistä, joten arvostamme suuresti aivan pientäkin jeesiä. Jos just nyt ei ole pistää, niin kaverille vinkkaaminenkin auttaa.

Tästä pääsee rahoittamaan: http://mesenaatti.me/mustarinta-kadotettu-aika/

Eikä siinä kaikki. Tosiaan Kuka murhasi Kyllikki Saaren? on saatu luvat hoidettua ja homma on hanskassa. Joten päivänä yhtenä kuvasimme videon ja tässä se on. Toivottavasti maistuu!

Studiopäiväkirja, päivät 10-11 - ja kaikki loputkin

Tältä näyttää miksattu levy - avot!

Folk-Viljamin tarina otti ja vei niin mennessää, että studioblogi jäi auttamatta jalkoihin. Tilanne Viljamin ja varsinkin Kuka murhasi Kyllikki Saaren? oikeuksien kanssa on se, että uskomattoman salapoliisityön jälkeen löysimme henkilön, joka osoittautui Viljamin kadonneeksi serkuksi. Kun hän ymmärsi tilanteen, hän oli enemmän kuin iloinen saadessaan antaa luvat biisin coverointiin. Näin näyttäisi siltä, että kunhan kirjallinen lupa vielä postilaatikkoon tipahtaa, niin ällistyttävä tarina saa arvoisensa päätöksen ja Folk-Viljamin biisi julkaistaan ensi kertaa täysin hänelle kreditoituna. Pienet sille!

Tuossa poliisityön tiimellyksessä kävimme studiossa pistämässä loput jutut purkkiin. Ainoastaan Jukan taustalaulut ja Joonaksen jutut puuttuivat. Jukan laulut menivät helpolla. Vaikka niitäkin hierottiin aika lailla - jatkoihan pedantti äänimiehemme Marttila tarkkaa työtään eikä alkuperäiset stemmat tietenkään kelvanneet - löytyivät jutut lopulta helpolla ja laulut pääsivät kajahtamaan kunnolla. On se muuten hieno hetki, kun ekaa kertaa luureista kuulee, kuinka useat äänet soivat nätisti yhteen. Taivaallista. Enkelit huutaa hoosiannaa ja kotkat lentävät. Tai jotain.

Enää puuttui kirsikka kakusta. Joonas on siitä epäkiitollisessa asemassa, että hänen soittimensa ovat pelkästään akustisia - ja silloinhan tulee kaikenlaisia kommervenkkejä vastaan. Tällä levyllä hänen pääinstrumenttinsa on trumpetti. Sitä vedettiin vähän sinne sun tänne, ja niitäkin sovituksia sai hieroa. Onneksi jo aiemminkin on nähty, että Joonas on ehkä porukan musikaalisin jamppa, joten ei siinä kauaa mene kun ukko taikoo jutut just eikä melkein. Noiden puhallinsoitinten soittaminen vain on niin pirun herkkää hommaa, että välillä kävi sääliksi, kun piti pyytää jotain juttuja tekemään uudestaan ja uudestaan. Se on niin hemmetin pienestä kiinni. Varsinkin Tuuli käy -biisissä oli jotenkin erityisen tärkeä saada juuri oikealla volalla soitetut pitkät äänet, ja kun sävellaji taas kerran oli hivenen kenkkumainen, oli tyän suorittaminen uuvuttavaa. Mutta sieltähän se tuli, ja sekin biisi pääsi lentoon kuten kuului!

Murheenkryynimme Kaikki katoaa -biisi oli edelleen mysteeri. Joonas veti siihen huuliharput, mutta jotenkin tuntui, että jotain se vielä tarttee. Päätimme jättää sen jälleen muhimaan, mikä tietty on erikoinen valinta, kun äänityksiä oli enää yksi päivä jäljellä…

Harmillisinta Joonaksen juttuja vetäessä oli, ettei meillä vieläkään ollut tietoa mitä synista tulee. Tänään kuitenkin Janne Kalewi oli tulossa kylään. Jännityksellä seurasimme, kun hän alkoi treeniksen nurkassa tuskailla, miten niitä saisi ulos. Marttilakin näytti hivenen epäuskoiselta. Joonaksen äänitysten jälkeen menimme katsomaan, kuinka Koukku, Janne Kalewi ja Saastamoisen Mikko istuivat kaljalla Sointulassa ja pohtivat, kuinka nämä pitäisi hoitaa. Kuikkaa ei vieläkään huolestuttanut. Luovutin ja lähdin kotiin. Toivottavasti niistä jotain tulee, ajattelin.

-------------------

Toisena päivänä en päässyt paikalle, mikä hieman harmitti. Joonakselta piti vielä saada sahat purkkiin, ja niitä olisi ollut kiva kuulla. Kuikalta tulee yksiselitteinen viesti jonkun tunnin jälkeen, että kaikki hoidossa ja hyvä tulee. Asia selvä. Päättivät vetää Kaikki katoaa -biisiin vielä vähän trumpettia ja pasuunaa ja loppu jätettiin Marttilan konnolle. Jutut olivat siis periaatteessa purkissa.

Muutama päivä tämän jälkeen Heikit kokoontuvat tsekkaamaan synat, jotka vihdoin ja viimein on saatu skulaamaan. Viesti on Marttilaksi jopa yltiöpositiivinen: nämähän ei ole ollenkaan paskemmat, hän sanoo. Itse asiassa ne ovat mielestäni aivan helvetin hyvät. Varsinkin Janne Kalewin äänimaisemat ovat tautisen kovat. Viimeinen hetki -biisiin hän on fiilistellyt, kuinka liikennevalot kuulostavat yöllä erilaiselta kuin päivällä, ja idea on loistava. Näiden ansiosta biisit todella pääsevät lentoon ja vievät touhua askeleen kauemmas perus folkrockista, mikä on juuri sitä mitä halusimme. Surinaa, pärinää - ja sitä REVERBIÄ! Tykkään.

-------------------

Kun tätä kirjoitan, onkin tapahtunut jo paljon. Marttila veti biisiin hienot baritonikitarat, kierrätti muutaman version meillä kaikista ralleista ja miksaukset saatiin siten valmiiksi. Jotkut olivat lähes välittömästi kovia, toisia hierottiin vähän enemmän. Kuulemma oli muutama kantti-isku tullut Unella eli ihan kahden euron kolikon kohdalle ei kaikki olleet osuneet. Ei kuitenkaan kerrota tätä Unelle. Jotain Une joka tapauksessa kuuli, mitä muut ei kuultu. Toivottavasti ne eivät jää liikaa kaivelemaan.

Eikä siinä kaikki: nyt levy on myös masteroitu. Hannu Hattunen otti ja hoiti sen homman hienosti, ja nyt paketti on kasassa. Masteroinnissa saatiin juuri oikealla tavalla lisäpotkua levylle, eli nyt pötisee. Meillä on sekä cd- että vinyylimasterit tehtynä, ja nyt vaan tarvitaan varoja että saadaan levyt painettua. Siitä sitten myöhemmin.

Kun näin pitkälle on päästy, on fiilis hyvä mutta myös epätodellinen. Paljon asioita pyörii mielessä, mitä tietenkään ei paranisi kertoa, kun levyä pitäisi pian alkaa ennakkoon myymään, mutta sanon silti. Tässä vaiheessa alkaa epäilyttämään. Entäs jos se ei olekaan niin hyvä kuin luulee? Entäs jos se lopulta kuulostaakin kornilta tai epäuskottavalta tai muuten vaan vääränlaiselta? Entäs jos omat korvat ovatkin valehdelleet? Levy on tietysti aina tietyn ajan tuote, eikä se koskaan voi ihan täysin ajaton olla - ainakaan itse tekijöille - ja vaikka näidenkin biisien äänityksistä on vain kuukausi aikaa, tuntuu se jo tavallaan menneeltä. Miten siihen osaa sitten suhtautua, kun se on julkaistu ja kaikkien kuultavana?

Se selvinnee sitten joskus. Nyt ei auta kuin mennä tulta päin.

Studiopäiväkirja, päivät 8-9 - ulkomaan ihmeet

Perkkojen soittaminen on hikistä puuhaa. Sekös Marttilaa naurattaa.

Jenni ja Antti tekevät kesällä pikapyrähdyksen Joensuuhun, ja maailman- matkaajilla riittää kiirettä. Silti on selvä juttu, että heidät on levylle saatava - vaikka juurikaan ei ehditä treenata ja hyvä kun he biisien nimiä oppivat. Luotto on tietenkin kaikesta huolimatta kova.

Kaksi päivää on varattu taustalauluihin ja perkussioihin. Heti kättelyssä soitamme Jukalle, että hän saa tulla vetämään omat jollotukset joku toinen kerta - näissä on jo ihan riittävästi hommaa. Jennin kanssa ollaan kyllä stemmoja katsottu ja Antti on tsekannut omia juttujaan, mutta Marttila on tiukkana: ne pitää mennä just eikä melkein. ja onhan se hyvä, että edes joku ei katso sormien läpi.

Käytännössä kaikki treenaamamme jutut menevät uusiksi. Ei käy Jemppaa kateeksi. Heti on sisäistettävä uudet melodiat ja suoritettava ne täydellisesti. Vielä kun itse olen vedellyt lauluja fiiliksellä vähän miten sattuu, niin niihin osuminen on hankalaa. Hienosti Jenni klaaraa, vaikka touhu on äärimmäisen pikkutarkkaa. Stemmalaulut on oikeasti lähes perseestä vetää, mutta kyllä ne on sen arvoisia. Muistakaa nostaa hattua aina taustalaulajille: he sen touhun oikeasti tekevät eivätkä koppavat liidaajat.

Etenemme biisi kerrallaan niin laulujen kuin perkkojenkin osalta. Antti on saanut muun muassa Sonikissa soittavalta Lappalaisen Jarilta lainaan puuhakassin, missä on jos jonkinlaista hilavitkutinta. Ehdoton suosikkini on langanpätkä, jossa roikkuu liuta tavallisia ura-avaimia. On päivänselvää, että sitä on äänitettävä. Muuten käytössä on perus sheikkeriä, tamburiinia ja Koukun kestosuosikki cajonia.

Kahden päivän ehdoton kohokohta on, kun päätämme Tippa ja valtameri -nimiseen biisiin täräyttää Jennin huilusoolon. Pan-huilu on toiveissa, mutta kun sitä ei löydy, nappaa Jemppa laukustaan mystisen kiinalaisen huilun, jonka soundi ei kyllä Kolmen sepän patsaan bändeille jää kakkoseksi. Hän jopa klaaraa kinkkisen ylennetyn D mollin, joka sävellajina on lähes kaikille soittimille perin vittumainen. Sooloa ei voi oikein kuvata millään muulla sanalla kuin eeppinen.

Parin päivän rypistyksen jälkeen on ilo huomata, että vaikka heinäkuun olemattomat helteet on tullut kärvisteltyä bunkkerissa ja kotoa poissa vietetty aika kiristää tunnelmaa jo vähän siellä sun täällä, alkavat biisit asettua uomiinsa ja niistä tulee törkeen hyvät. Yes we can!

Studiopäiväkirja, päivä 7 - liidit taputellaan

Keikki pistää barskalla haisemaan. Fokus, muista fokus.

Studiopäiväkirja on jälleen joutunut pitämään pientä lepoa, kun levylle tulevan coverin oikeuksien metsästäminen on osoittautunut kutkuttavan haastavaksi. Siitä lisää TÄÄLLÄ 

Takaisin kuitenkin studiotöiden ihmeelliseen maailmaan, palataan tuohon coveriin sitten toiste.

Toinen päivä edessä Saastamoisen Mikon studiolla. Taas olen myöhässä, mutta onneksi olen availlut aamuisella koirankusetuslenkillä ääntä paremmin. Minusta tuntuu siltä, että haluan ottaa alkupään rallit uudestaan - ne pitää olla timanttiset. Tai ainakin niin timanttiset kuin omalla mittapuulla ne saa. On varmaan lenkkipolulla ihmetelty yksikseen aarioita laulavaa hampuusia.

Muille sopii myös, että luikautan, kun lupaan, että vedän ne paremmin. Ja niin teenkin. Taas oli mennyt elämästä muutama tunti hukkaan, kun sai suoraan painaa eiliset laulut deletellä. Onneksi se oli sen arvoista ja nyt on kunnon vokaalit purkissa. Siirrän vuoron Jukalle.

Tänään on tarkoitus pistää loput kitarat nauhalle, ja vaikka aikaa on, ei sitä ole hukattavaksi. Jokaiseen biisiin kun valikoidaan juuri siihen sopiva soundi, sovitus tsekataan viimeisen päälle ja vire pitää olla joka kerta täydellinen, on siinä ihan riittävästi palasia kohtaamaan toisensa.

Tykkään siitä, että Marttila pitää tiukkaa otetta. Homma pysyy kasassa, kun joku sanoo, milloin joku on varmasti riittävän hyvä eikä tarvitse itse arpoa. Lauluista tarvittiin joka biisistä kolme hyvää raitaa, jotta on mistä valita, enkä varmasti olisi yksin kyennyt tekemään valintaa. Kitaroiden kohdalla tsekataan, että milloin saa ottaa kuuluisia ”taiteellisia vapauksia” ja milloin pitää vetää just eikä melkein. Välillä Jukkaa on pidettävä ruodussa, ettei tule ylimääräisiä ääniä; toisinaan häntä saa puskea kikkailemaan enemmänkin. Sopivalla ruoskinnalla saa ravurin ajamaan oikein. Tai jotain.

Heikki Kuikka aka Keikkihuikka pääsee myös hommiin. Hänellä on kovat visiot baritonikitaran käytöstä, ja kun hänellä on visio hän saa sen myös toteuttaa. Kitarana on Marttilan komea Danelectron barska, josta Heksa vetää hetkessä hienot jutut. Levyn avausraita saa sillä suoraan lihaa luiden ympärille, ja sen idea alkaa muodostua. Kesämies sanoo soronoo ja häipyy takaisin mökille.

Soundeissa aina överit on parempi kuin vajarit. Tuntuu jopa, että skitat saa vetää yllättävän häröksi, eikä se tunnu vielä missään. Kuka murhasi Kyllikki Saareen vedetään kunnon happosoolo, ja silti se istahtaa sievästi joukkoon. On se kummaa.

Kaksi biisiä tuottaa ongelmia. Toiseen ei yksinkertaisesti keksitä mitään järkevää, toiseen hyvin vähän järkevää. Päädytään siihen, että jos ei keksitä niin ei keksitä ja tehdään sitten jollain toisella soittimella halutut jutut. Toiseen vedetään vain juuri sen verran kuin on tarve. Ei sitä aina kaikkien tarvitse yhtä aikaa täysiä soida - päinvastoin.

Homma etenee jopa epäilyttävän mallikkaasti. Mietin, että kaukana ovat ajat, kun äänityksiin tarvittiin yötä päivää kolme-neljä vuorokautta, kaljaa meni koritolkulla ja kaikki tehtiin hetken mielijohteesta. Ehkä molemmissa on puolensa, mutta ei tämä kyllä yhtään harmita. Illaksi pääsee kotiin ruoan äärelle, eikä päähänkään satu. Jälkikin vaikuttaa heti hyvältä, eikä aamulla tarvitse ihmetellä, että mitäs sitä tuli touhuttua.

Studiopäiväkirja, päivä 6 - Reverb-levy

"Olihan sitä reverbiä varmasti tarpeeksi?"

Ilosaarirock-kesätauon jälkeen studiotyöt jatkuvat. Muutama päivä on jätetty varoaikaa: meillä oli keikka koko bändillä perjantaina Popkadulla ja Marttilalla Sonik-yhtyeensä kanssa Ilosaarirockissa - ja pitihän se vähän rillata. Torstaina aamusta Saastamoisen Mikon studiolle keskustaan kokoontuessamme Kuikan, Marttilan ja Jukan kanssa kuulumisien vaihtamiseen sisältyy tiedustelu palautumisesta. Se on hiinä ja hiinä.

Päivästä on tiedossa pitkä: kahden päivän aikana tulisi saada liidikitaroista ja -lauluista suurin osa talteen, ja jälkimmäinen päivä jää torsoksi. Haemme Jukalle soundia. Vahvareina ovat Fender Deluxe Reverb ja Bluetone, kitaroina Epiphone Dot, Gibson Les Paul ja Fender Telecaster. Heti kättelyssä tehdään selväksi, että biisien ehdolla mennään ja perus rokkisoundi ei ole pakollinen. Reverbiä tosin pitää olla, se on selvä.

Ensimmäisenä biisinä on Tuuli käy, joka oli myös minun kitaroiden eka raita. Jukallakin sormet tutisevat, vaikka osansa tekee myös takana oleva pitkä viikonloppu. Homma ottaa aikansa, mutta sieltä se tulee. Päätetään mennä biisi kerrallaan niin kitaroiden kuin laulunkin osalta, joten heti pääsen itsekin tositoimiin.

Aamulla koitin ääntä availla, kun kaikki hemmetin siitepölyt, kesäflunssat ja ne jo mainitut pitkät viikonloput ovat tehneet tenänsä. Mutta ei se aukea. Jotenkin tosi kököltä kuulostaa, ja virekin heittelee ihan vaan kun silmämuna heilahtaa. Jotensakin se saadaan purkkiin, mutta kauhean tyytyväinen ei voi olla. Parempi silti edetä eikä jäädä liikaa hinkkaamaan. Mistä sitä tietää vaikkei paremmin saisikaan.

Skittojen osalta hommat alkavat lutviutua. Useammat fuzzit saavat kyytiä, kaikua tulee ja riffejä hinkataan. Kunnes uusi ongelma ilmenee: pahamaineinen vire. Selviää, että Jukan soittotyylillä F-soinnussa G-kieli on ylävireessä. Varsinkin työnimellä Lumi-biisi kulkeva ralli tuottaa haasteita. Kitaraa viritetään ja viritetään, mutta ei se vireessä pysy. Lopulta päädytään käyttämään dopingia: Jukka soittaa pari kertää riffikierron kunnolla kuntoon ja sitten sijoitetaan palaset kohdilleen. Johan onnistuu - eikä muutaman sekunnin pätkän soittamiseen mennytkään kuin pari tuntia.

F-soinnusta Marttila tekee mielenkiintoisen huomion. Me vedetään se siten, että ylin E-kieli jää vapaaksi, joten sieltä tulee E eikä F. Samalla staililla kuulemma on vedetty niin Stellan kuin Sonikinkin biisit, joten nimeämme sen Joensuu F:ksi. F-JNS löytynee soittovihkoista tästä lähin.

Laulutkin saavat uuden startin, kun vedän Kuka murhasi Kyllikki Saaren. Yhtäkkiä saan jostain uutta boostia ja vedän sen paremmin kuin koskaan. Tuntuu, että osaan sellaisia tekniikoita, joita en olemassa tiennyt olevankaan. Pimeät voimat ovat ilmiselvästi saapuneet studiolle. Tarvittiin vain riittävän saatanallinen biisi ja helvetin voimat ovat meidän. Kyllä tälle mielellään yhden sielun antoi - all hail Lord Seitan.

Päätämme, että kun kerran laulu sujuu näin hyvin - mahdollisesti jopa paremmin kuin milloinkaan enää uudestaan - niin jatkamme lauluilla ja otamme loput Jukan kitarat seuravaana päivänä. Biisit rullaa kuin vettä vaan, joten ei voi kuin olla tyytyväinen.

Päivän päätteeksi kuuntelemme saldoa ja huomaamme, että reverb on tosiaan kantavana voimana. ”Tästähän tulee varsinainen reverb-levy”, Marttila tokaisee. Siinä olisikin muuten ehkä kaikkien aikojen paskin levyn nimi: Reverb-levy. Olkoon se sitten työnimenä kunnes paskempi keksitään.

Studiopäiväkirja, päivä 5 - synahäröilyä

Se hetki kun Ilkka soitti kerran väärin. 

Synien toinen päivä. Itse en päässyt paikalle, joten Kuikka ja Ilkka jatkoivat huuruista menoaan Janne Kalewin kanssa. Mukaan pääsin kuitenkin somessa, kun bändikeskusteluun tuli hajanaisia videoita, joista välittyi erittäin tsykedeelinen meininki. Hyvin mielenkiintoista.

Päivän jälkeen keskustelu jatkui viestiketjussa Kuikan ja tuottajamme Marttilan kera:

10.7.

Kuikka: Synia alkaa olla. Miten Heikki haluaa ne? Ehkä kantsii mennä Jannen huoneeseen kattoo ja hakee.. Siellä on aika karsiminen ja editointi ja valikoiminen eessä.

Marttila: Silleen ois paras että ne ois valikoitu ja karsittu valmiiksi ja sitten mulle vaan stereoraitoinan ne.

K: :) Katsotaan miten onnistuu. Eihän me maltettu pitää näppejä erossa niistä laitteista. Joten toinen kanava on puhdas linja ja toiseen tuli kaiku ym. laitteet. Mut edit/valikointi/leikka valmiiksi?

M: Siis monoraitoja?

K: Vissiinki, en oo ihan varma.

M: En mie muuta kuin stereoraitoja toivonut. Ihan hyvä on että kaikki efektijutut sun muut on mukana.

K: Tuota tuota. Eiks ne stereona tuu lopulta ulos, jos editoidaan ne ja katsotaan sen puhtaan ja efektiraitojen suhteet soundin kannalta hyväksi. Sitten siirretään kaikki kahdelle raidalle ja bouncataan ulos wavina? Tämä tietenkin myös raffiraidoille. Otettiin siis pohjasoinnut kahdelle raidalle ja riffi/teemaraidat kahdelle ja joissain oli vielä noidenkin lisäksi jotain. Kaikki on siis otettu kahdelle raidalle talteen. Eli sisään tuli L ja R kuitenkin niitä vaan nyt sotkettais soundia ajatellen mix down niistä.

M: Eli stereona äänititte siis.



K: Kaks piuhaa lähti synasta toinen eri reittiä vaa ku toinen ja cubaseen tuli kaksi raitaa talteen. Samaan aikaan.



M: Jaajaa, eli ei ehkä sittenkään stereo :) Tässä tapauksessa ne molemmat raidat erillisinä, ei yhteenlaitettuna. Teillä siis oli mahdollisuus stereoon, mutta sitten kuitenkin jätitte sen option käyttämättä :)
 Ei haittaa oikeasti, voi olla ihan hyvä juttu että ne on monoraitoja. Niinhän ne Eläimelläkin oli pääosin.



K: Ok. Tehäänkö editit? Janne kysyi myös sitä että ku siellä lisäraitoja riffien kanssa, mitkä ei ala alusta, nii mitenkä haluisit niitä? Koko piisin pitusena raitana vai riittäkö se lyhyt pätkä. Pähkäiltiin et jos ois kaks vahvaria ja toiseen hurjat efektit ja toinen kuiva ja sit niitä sekottaa sopivasti nii avot. Vähä niiku steroskitta...mut tajuttiinhan myö ettei se nii mene.



M: Alusta alkaen kaikki raidat. Tyhjiä loppuja ei tarvii, mutta alussa olevat tyhjät tarvii. Tuolleen ei välttämättä tule kovinkaan stereota, riippuu minkälaisia ne efektit on. Mulla on ihan hyvät "stereoittamisvälineet" jos sellaista tarvii. Kunhan saan ne raidat erillisinä, niin kaikki ok.



K: Tota, eiks se mee nii että siinä bouncausvaiheessa laittaa vaa sen että alusta asti? Janne ei ollu ihan varma. Efektit on analogikaikuja ja säksätyksiä sekä phaseria. No katotaan. Samat vehkeet ku eläimellä ja sama ukko, mitä voi oottaa? Saa erillisinä. Mut se että ruvetaaks Jannen kaa korjaa ja editoimaan?



M: Mikä softa?



K: Cubase. Vaa otetaaks kaikki vaa nyt ulos ja hoidetaan edit ja korjaus myöhemmin.



M: Siinä on jossain joku tyyliin export audio tracks, käyttäkää sitä, niin ei tarvii bouncata. Eikä näin tarvii mennä masterin läpi.


K: (peukku)



M: Eikös ne efektit oo niissä raidoissa mukana, eli ei oo mitään plugareita?



K: Toisessa raidassa on ja toinen on linja synasta. Ei oo mitää plugareita, lennosta väännetty.



M: Joo, sitte export tracks, eli ei mitään bouncailuja. Ja nimetkää ne raidat hyvin. Toivon suuresti että nää on 24 bittisiä. :)



K: Mut miten ton leikkaushomman kanssa? Ruvetaaks vääntää nyt ennen exporttausta? Eiks noissa pohjissakin ollut vielä jotain edit hommaa?



M: On editiä paljonkin tiedossa. En vaan tiedä yhtään minkälaisessa kunnossa ne synaraidat on :). Minkälaisista raitamääristä on kyse?



K: No siellä on pientä timeongelmaa ja sit on vääriä ääniä mitä pitäis leikata eri kohdista. Sit on semmosta jotta on menny väärin ja ollaan jatkettu toiselle raidalle siitä kohdin, eli yhdistämistä. Sit on vaa kaman pois ottamista, otettiin reilusti talteen. Eli pitäs päättää/valikoida mitä käytetään ja mihin kohti. Tää on toisaalta aika hyvin mielessä mut mielipiteet on tervetulleita. Raitoja on paljon koska puhdas+efektoitu, mut yhtäaikaahan noi editit pitää tehä ku soitto on sama. Kaikissa on pohjasointuraita x2 ja vähintään yks riffiraita x2 ja yleensä vielä joku soitettu jutturaita x2. Pitäskö käydä siellä Jannen tykö pyörähtämässä ja sanot sit? Hommiahan voi jatkaa vaikka noi synat ei heti siulla oiskaan

.

M: Joo, tehdään niin. Esim. maanantaina?



K: Kysyn. Ma aamupäivä? Sie varmaan 10min tiiät kuinka toimia.



M: Joo aamupäivä sopii.



K: Ma klo 10 jos ei muuta kuulu

.

M: Tai sitten vaan kaikki raidat tänne ja kattelen niitä maanantaina.



K: Kummin haluut?



M: Lopputulos on varmaan enivei se että kaikki raidat tänne, joten lopulta varmaan ihan sama tehdä niin

K: Ok. Se exporttaa kaiken mitä tuli ja juodaan kaffet Rokin jälkeen ja katotaan mikä on käyttistä ja mikä ei.



M: Jeahh!


13.7.

M: Oiskos niitä syntsinraitoja saatavilla?

K: :) Vein Jannelle tikun perjantaina illalla. Kysyin eilen, niin sillä oli saunareissu venähtänyt ja vissiin tikkukin oli hävinnyt. Tänään exporttailee ne ja ilmoittaa löytykö tikku. Eli toivottavasti tänään voidaan ne toimittaa. Ilmoitan kun se soittaa.


15.7.

K: Saitko Heikki yhteyden Janneen?

M: Janne yritti eilen soitella. mutta oli äänettömällä mulla koska olin levykaupalla töissä. Unohdin sitten soittaa sille takas.

K: Se niitä raitoja pohtii. Oli exportannu jonkusen ja halus että katotte toimiiko enne kun exporttaa loput. Mennee kuulemma tunteja elämästä hukkaan jos ei toimikkaan :)

M: Ei niillä niin kiire nyt ole, ens viikolla kerkeen niitä vasta tsekkailemaan. Sanokaa Jannelle että tekee jostain biisistä raidat ja laittaa jonnekkin ladattavaksi, mie tsekkaan ne sitten kun kerkeen.

K: (peukku)


25.7.

Janne Turussa. Tulee elokuussa takaisin. Kyllä ne sieltä vielä joku päivä.

Studiopäiväkirja, päivä 4 - Synat selkään ja kellariin

Keskiviikon virkamiestehtävänä oli aloittaa syntikkaujellusten säätö. Hommaan on otettu soundiasiantunijaksi Janne Kalewi Uusiniemi ja päivän tarkoitus oli lähinnä hakea soundeja sekä testailla eri vehkeitä. Varattiin puuhasteluun 3-4 tuntia, että ollaan sitten perjantaina sen osalta iskussa, kun on tarkoitus painella punasta.

Laita hurukorvat asialle ja tee itse perässä on varmasti tuottaja Marttilan kommentti, kun tämän kuulee. Nythän nimittäin meni niin, että innostus voitti suunnitelmallisuuden. Tuottajan toiveena oli saada puhdasta soundia, johon voi myöhemmin lisätä efektejä. Soundivelho Janne Kalewilla oli kuitenkin niin hienoja analogiefektejä, että paskat toiveista. Suhinat ujeltamaan ja saman tien nauhalle.

Päivän saldona kolmen biisiin synat purkkiin. Ja perjantaina jatkuu. Saa nähdä mitä herra Marttila miettii. Jonkun verran saa kyllä silmät ja korvat tarkkana säätää taimauksia kuntoon. Yritin kuitenkin ja löysin myös alitajunnasta harmonian. Saakelin hienolta omasta mielestä kuulosti kyllä ainakin soundit. Innoistuin. Vaikka en ole missään nimessä ole tunnettu siitä, että spontaanisti jostain asiasta kovinkaan innostuisin. Saati, että suhtautuisin asioihin jotenkin ironisesti.

Varo juonipaljastuksia! Seuraavassa jaksossa:
- Mitä Marttila oli mieltä hurukorvien sooloilusta?
- Onko G# ja D# sointupoliittisesti paljonkin eri?
- Kuuluuko G# lausua geerisuaita vai geehästäg?

- Ilkka

Studiopäiväkirja, päivä 3 - heikoin lenkki

Heikoin lenkki nauttii työn päälle herkkuoluen ansionsa mukaan.

Tätä päivää olen odottanut pelonsekaisin tuntein jo siitä lähtien, kun päätin vaihtaa akustisen sähkökitaraan. Nimittäin päivää jolloin joutuisin äänittämään omat sähkökitaraosuuteni.

Parhaat sähkiksensoittovuoteni koin ala-asteella, jolloin osasin Metallicalta ainakin parisenkymmentä sooloa. Sitten se jäi, kun akkarilla oli niin helppoa ja se sopi tilanteeseen kuin tilanteeseen - kunnes lähes 20 vuoden tauon tartuin siihen uudestaan.

Marttila on käskenyt, että kitaraan pitää vaihtaa uudet kielet ja hienovire on tsekattava kuntoon. Että pitikin vielä mennä lukemaan blogipostaus virityksestä. Se oli virhe. Siitä lähtien olen ollut vainoharhainen vireelle. Käytän kitaran luottopelurilla Hammerilla, joka onneksi on vastikään huoltanut veljeltäni ikuisuuslainassa olevan Epiphonen Joe Passin. Hammerin mukaan keppi on kuosissa, mikä sentään vähän huojentaa.

Päätämme hoitaa kitaraäänitykset virka-aikaan. Ysiltä kannamme vehkeet treeniksellemme ja lähdemme rakentamaan. Kuikka on väsynyt viikonlopun ruisrockaamisesta eikä vaikuta superkiinnostuneelta. Säädämme soundin kitarasta aivan törkeän herkäksi, jolloin jokainen pienikin särähdys kuuluu. Omia pedaaleitani en edes jaksa kaivaa esille, kun Marttilalta löytyy sen verran komea kattaus. Lopputulos koostuu 90-luvun Deluxe Memory Manista, vanhan liiton digitaalisesta Strymon El Capistanista, RC Boosterista ja Kalamazoo Lovepedalista - jos nyt oikein muistan. Vahvareina ovat Fenderin Champ 600 sekä Princeton. Setti on sairaan hyvän kuuloinen, mutta hitto kun on vaikea soittaa. Paineet kasvavat, ja ennen kuin olen ehtinyt oikein mitenkään valmistautua pitäisi jo veivata. Pari ylimääräistä kuppia kahvia tuntuvat sormissa.

Alku on tahmea. Itseäni saan tietenkin siitä syyttää, että temmot ovat hitaat ja vaikeat soittaa. Ja pikkuisenkin kun plektra lyö eri kohtaan kieltä niin johan särähtää. En ensimmäisen biisin aikana muista hengittää.

Toisen arvelen menevän paremmin, mutta mitäpä vielä - entistä haastavampi biisi on vastassa. Olen jo vuosia jättänyt alimman kielen soittamatta F-soinnusta, mutta nyt sekin kuulemma pitäisi peukulla painaa. Särähtää - lähes joka hemmetin kerta. Hikikarpalot nousevat ohimolle: tätäkö tulen hieromaan lopun päivää? Lopulta itselleni epätyypillisesti tapaan saan koottua itseni ja homma menee kutakuinkin nappiin. Loput saadaan editissä korjattua, eikä se ota itsetunnolleni mitenkään.

Kuten vanhat miehet konsanaan, pidämme lounastauon ja jatkamme. Homma alkaa rullaamaan, ja seuraavat biisit menevät melkein kuin vettä vaan. Fiilis on mahtava, kun aivan varkain kahdeksan biisiä on saatu purkkiin - ja vieläpä ennen kuutta. Näin se kuuluu jo parhaat vuotensa ohittaneilla soittajilla mennäkin. Kaukana ovat ajat, kun äänittämiseen vaadittiin ainakin kaksi päivää putkeen, ja yöt valvottiin läpeensä fiilistellen pikku sihneessä. Nyt hommat tehdään määrätietoisesti ja illaksi mennään kotia saunanlämmitykseen - ja se on hyvä niin.

Studiopäiväkirja, päivä 2 - perustukset kuntoon

Se tunne kun kaverit ovat laittaneet saman paidan päälle
ja joudut niiden väliin banaania poskessa.

Kun toisena päivänä hieman myöhässä tulen paikalle, ollaan jälleen demohässäköiden äärellä. Erääseen biisiin piti ensin demon tempoa nopeuttaa, minkä laiskana poikana olin päättänyt Garagebandissa suoraan vain muuttaa. No kun lauluraidan olin tähän biisiin tehnyt erikseen, ei se sitten ollutkaan luontevasti muuttunut tempoa muutettaessa. Lauluraita oli hypännyt jonnekin eri kohtaan, ja kun en sitä ollut sitten tsekannut ennen lähettämistä, olivat Heikki ja Une olleet hieman ihmeissään treeniksellä, kun laulu luikautteli ihan eri taimissa. Taas piti sitten uusi demo tehdä, ja kuten arvata saattaa, ei siitä kaksinen taaskaan tullut. Kerralla purkkiin, maililla eteenpäin ja pois.

Vaan eipä mennyt tämänkään demon kanssa putkeen. Siellä he studion pc:n äärellä ihmettelevät, miten Macin oman tiedostomuodon saisi muutettua pc:lle sopivaksi. Syytän hieman itseni lisäksi myös studiota: ei kai missään muualla kuin jossain kansalaisopistojen atk-kursseilla nykyään enää pc:tä käytetä. Onneksi olin syystä tai toisesta napannut mukaani koneeni, joten sain heitettyä sopivamman version eetteriin. Ja ei kun äänittämään.

Heikki oli tokaissut, että loput viisi biisiä ovat helppoja kuin heinänteko. Siltä se pitkään vaikuttikin. Ensimmäiset kolme menevät kuin vettä vaan, ja Marttila hämmästelee poikien yhteissoittoa. ”Kaikista rumpaleista ja basisteista varmaan sanotaan, että ne soittaa hyvin yhteen, mutta yleensä se on paskapuhetta. Nää jätkät oikeasti vetää hyvin yhteen”, hän sanoi, eikä siihen ainakaan minulla ollut nokankoputteluita.

Sitten alkoi tulla haasteita. Olin piruuttani säätänyt biisit aika montakin pykälää hitaammiksi kuin liveversiot, joten ukot saivat pysyä tarkkana. Kun päästiin entistäkin minimalistisempiin biiseihin eikä enää tehty niin ”ameriikkaa”, oli jopa Kuikalla haluja alkaa vähän kiihdyttämään. ”Soittakaa samalla tavalla vaan uudestaan, mutta Kuikka voisi soittaa paremmin”, tuli parikin kertaa kuultua. Hyvä pistää heidätkin takaisin maan kamaralle, ettei kaikki nyt liian hyvin mene.

Viimeisenä vedetty biisi se vasta huvittikin. Marttila kysyi minulta ja Koukoselta, joka oli tullut tsekkailemaan äänityksiä, että pitäisikö heille mainita vai ei, että sudeilla vedetty komppi ei vain ottanut osuakseen täyttä biisin mittaa. Ei pitäisi, antaa heidän vaan vetää muutama kerta läpi ja leikataan sieltä - muuten he hinkkaavat ihan turhaan vaikka koko yön. ”Hyvä tuli, pistäkää kerran vaan vielä”, sanottiin tarkkaamosta ja pojat tekivät työtä käskettyä tietämättä mitään virhelyönneistään.

Se olisi sitten siinä. Raksatermein kuvattuna, perustukset on nyt luotu. Mietimme, pitäisikö käydä aamusella hakemassa RTV:ltä vähän fiiliksiä jatkolle. Jos ainakin katsottaisin millaista pohjaratkaisua seuraavaksi biiseille rakennettaisiin: tapetit ja maalit saisivat vielä vähän odottaa.

Studiopäiväkirja, päivä 1 - rumpugate

Kuvan vasemmasta laidasta löytyy sessioiden toistaiseksi heikoin lenkki.

Kuten niin monet muutkin äänitykset, nämäkin aloitettiin rummuilla ja bassolla. Sitä ennen piti kuitenkin säätää soittimet. Jostain kumman syystä kovin harvalla rumpalilla on omat kunnon rummut, eikä niitä nytkään löytynyt. Alunperin oli puhuttu yhdet lainarummut, mutta kaksi päivää ennen äänityksiä selvisikin, ettei niitä saadakaan. Kriisi, rumpugate!

Kaikki kontaktit tulivat tarpeeseen, vaikka vähissähän ne näin nopealla aikataululla olivat. Muistaakseni Facebook-keskustelussamme vaihdettiin kärsimyksen nimissä noin 250 viestiä. Epätoivo oli käsillä. Hyvät soundit ovat tämän projektin elinehto, joten ihan millä tahansa kannuilla ei pystytä tekemään. Une väitti kovasti olevansa rumpugateen syytön, eikä tällä aikataululla kaupastakaan ehdittäisi uusia hakea.

Onneksi Wild Willie & Big Dealin rumpalilta Riikosen Tuukalta saimme kannut lainaan, ja suoraan sanottuna se oli viimeinen kortti mitä käsiin saimme. Kun kävin vanhan kunnon Siilaisen punkkitreeniksen naapurista pöntöt hakemassa, oli näky melkoinen. Riikonen myönsi, etteivät ne komeimmilta näytä, mutta kuulemma soivat hyvin. Asia selvä, muitakaan vaihtoehtoja ei ole.

Kun niitä sitten äänitysten alla Gurujen studiolla Heikkien kanssa kasaillaan, on pieni pelko perssiissä. Kaikki toivovat, että ne kuulostavat paremmilta kuin miltä näyttävät. Yllätys onkin melkoinen, kun niistä lähti ihan huikea soundi. Kyllä kaima tiesi! Kasasimme setin sekä Tuukan että studion omista rummuista, ja kuten Marttila soundia kuvaili, ei se missään nimessä ollut sellainen mitä fiilisteltäisiin kuinka hyvä se on vaan kuinka omaperäinen se on. Ja sehän sopii meille. Marttila pisti pöntöt vireeseen ja avot.

Studiotyöskentely on ainakin omakohtaisesti koettuna yhtä ongelmanratkaisua. Une ja Heikki olivat harjoitelleet soittamaan tekemieni onnettomien demojen mukaan, joten niiden surkeus ei sinänsä yllätyksenä tullut. Studiolla itselleni kuitenkin vasta niiden todellinen hirveys paljastui. Kun niitä koittaa kotona äänittää muiden mentyä nukkumaan, on siitä hissuttelusta vaikea saada juuri mitään tolkkua. Hävetti kuunnella. Ahdisti. Garagebandin klikkin kuulosti ihan kammottavalta. Poikien mukaan ne kelpasivat, ja kunhan he saavat hommat purkkiin niin eipä tarvitse niitä enää kuunnella. Ikinä.

Noin viiden tunnin säätämisen ja muutaman kahvipannullisen jälkeen itse soitto pääsi alkuun. Ukot halusivat ensimmäisiksi vaikeimmat biisit, mitkä kumma kyllä olivat myös vanhimmat. Piruuttani olin laittanut temmot hintsun verran liian hitaiksi, joten niihin soittaminen oli varsin vittumaista puuhaa. Pelkkää priimaa kuitenkin pukkasi tulemaan. Hyvin olivat jampat treenanneet.

Kahden biisin jälkeen otettiin vielä yksi käsittelyyn. Marttilan mielestä säkeistöissä oli hyvä meininki, mutta kertsi vei liikaa Ruotsin-laivafiiliksiin. Vaikka sinänsä Ruotsin-laivafiiliksissä ei ole mitään pahaa, tosin ei hyvääkään, pistettiin touhua suoremmaksi. Mielelläni vähän edes moittisin jätkiä, mutta niin hienosti muuttivat lennosta menoa, että ei voi kun virtuaalisesti olalle taputtaa. Fyysisesti en sitä tee.

Puoli yhdentoista aikaan, reilun kahdeksan tunnin touhuamisen jälkeen kolme rallia oli saanut komeat pohjat. Fiilis oli erittäin hyvä, tästä on hyvä jatkaa. Lopulta kuuntelumoodi oli hirttänyt niin pahasti päälle, että arvioin kodin narinoita aina puoli neljään asti ennen kuin sain unenpäästä kiinni. Huomenna jatketaan.

Studiopäiväkirja, päivä 0 - juoni tiivistyy

Mustarinta innehåller Joonas Pihlaja, Jerry Tervo, Heikki Kuikka, Jukka Rossi,
 Jenni Hanikka, Antti Koukonen, Tuukka Tams & Ilkka Kosunen

Yhtye kun päätyy siihen vaiheeseen, että uusia biisejä on tullut treeniksellä tahkottua ihan tarpeeksi ja haluaisi niille tehdä jotain, on ne joko tuotava livenä ihmisn eteen tai sitten pistettävä purkkiin. Tai ainahan ne voi heittää pöytälaatikkoon ja antaa ajan unohtaa. Me päädyttiin ratkaisuun numero kaksi.

Paljon on tapahtunut siitä kun edellisen kerran olimme tässä pisteessä. Highway Burns -niminen orkesteri oli tahkonnut treeniksellä ihan tarpeeksi uusia ralleja ja ne pistettiin narulle kesällä 2013. Erinäisten vaiheiden jälkeen päädyimme lopputulokseen, jossa ”Haikkarit” saivat siirtyä tauolle ja uusi pumppu pistettiin alulle. Näistä vaiheista mieleenpainuvin oli, kun Haikkareiden basisti Mikko pitkän keskustelun jälkeen ilmoitti, että ”Tuukka, mä arvostan sitä että olet niin luova, mutta nyt olet mennyt liian pitkälle.” Sillä hetkellä tajusin, että tämähän on tehtävä juuri näin.

Levy oli, vain bändi piti perustaa. Jukan kanssa pidimme ideariihen ja päädyimme nimeen Mustarinta. Viittaukset lähiseutuun, tummaan mieleen ja ”johonkin kuvitteelliseen lintuun” kutkuttivat. Mukaan kysyttiin ensin Joonas ja Antti vanhasta bändistä, sitten Heikki bassoon. Arveltiin tosin ettei se tule kun ei muilta soitoiltaan ehdi ja ajateltiin, että onko ”liian hyvä” meille. Ihme kyllä Heikki oli heti messissä, ja näin jälkikäteen ajateltuna Mustarintaa ei olisi koskaan tullut ilman Heikkiä. Aluksi ajateltiin pitää porukka pienenä, että mahtuu henkilöautoon ja helposti liikkumaan, mutta sitten haluttiinkin Ilkka koskettimiin ja pitihän Jennikin tietty saada mukaan lauluun. Se siitä kompaktiudesta.

Keikkoja vedettiin, ja Pimeä tie -levystä tykättiin - antoihan jopa Rumbakin sille peräti neljä tähteä. Alusta saakka oli kuitenkin ideana, että tähän ei jäädä vaan kehitys kehittyy. Se tarkoitti uusien biisien tekemistä.

Yhteensä seitsemän kappaletta ja yksi coveri valikoituivat verrattain lyhyessä ajassa. Vanhin niistä on aihiona jo muutaman vuoden takaa ja yhtä on soitettu vuoden päivät keikoilla, mutta loput tulivat oikeastaan muutaman kuukauden sisällä. Ne valikoituivat valehtelematta satojen hapuilevien äpyttimeen tallennettujen demojen joukosta, ja muutamat valmiit biisit joutivat takaisin digitaaliseen pöytälaatikkoon. Joukosta valikoituja ralleja me sitten treeniksellä aloimme työstää joskus joulun 2014 aikaan vajavaisella porukalla.

Jenni ja Antti olivat siirtyneet Tanskaan opintojen ja hyggemenon perässä, joten siellä me sitten oltiin - ilman rumpuja ja toista laulua. Sehän alkoi pidemmän päälle puuduttamaan. Tuntui ettei homma etene, joten Jukka ja Heikki kysyivät ystävältään Unelta, olisiko kiinnostusta tulla silloin tällöin paukuttamaan. Kiinnostusta oli, kun aiemmasta kamppeestamme Une oli digannut ja muutamien vuosien tauon jälkeen soittointoakin riitti. Tosin kotipuolessa oli vissiin puhuttu, että taas Jukka vei tyypin pois perheen luota viitaten Heikin vähentyneeseen lastenhoitoaikaan.

Ekat treenit Unen kanssa osoittivat, että tämä tyyppi pitää saada mukaan. Koukustakaan emme tosin halunneet luopua eikä Koukkukaan halunnut jäädä pois - tosin sitoutuminen Tanskasta on vähän niin ja näin - joten päädyimme ottamaan Unen rumpujen taa ja Koukku ”ylennettiin” perkkaosastolle. Kaikki voittivat - varsinkin bändi. Nyt meitä olikin sitten vaatimattomat kahdeksan jamppaa, hiton hyvät uudet biisit ja kova meno.

Että ei kun studioon.

Ensin oli hoidettava rahoitus. Sopparia meillä ei kenenkään kanssa ole, ja on hyvin vaikea nähdä, että sellaista tulisikaan. Omasta takaa on jonkin verran pätäkkää, mutta lisää tarvitaan. Joensuun Popmuusikkojen rahastosta saimme mojovat 866,67 euroa. Tämän rahan käyttöön saadaksemme meidän on itse pistettävä noin pari tonnia studiokuluihin, mikä kyllä ylittyy varmasti. Päätimme tällä kertaa laittaa kaiken tallessa olevan studioon ja miettiä vasta sitten, tehdäänkö jotan fyysistä ja jos tehdään niin mistä siihen budjetti. Se on sitten sen ajan murhe, ensin tarvitaan kunnon kampetta.

Viime levyn äänitti ja miksasi Janne Tanskanen ja hiton hyvää jälkeä Tunkki tekikin. Tällä erää ajattelimme kuitenkin koittaa toisenlaista soundia, joten kysyimme äänittäjä-miksaaja-tuottajaksi useammassa sopassa kauhaansa pyöräyttänyttä Heikki Marttilaa, joka oli heti innolla mukana. Keskustelimme läpi millaisella ajatuksella ajattelimme hommat tehdä ja kun niin sanotusti yhteinen sävel löytyi niin hommiin suti.

Tästä keskustelusta Sointulan terassilla on nyt reilu kuukausi. Sen jälkeen olen äänittänyt lisää demoja, että olemme voineet tsekata sävellajit ja temmot justiinsa kohdilleen ja on treenattu paljon - jopa kerran ihan koko bändin kanssa. Tämä oli muuten eka kerta koskaan, mutta onneksi se kuulosti saman tien hiton hyvältä.

Huomenna se kaikki alkaa. Studio on varattu, miehet ovat valmiina ja jos kaikki menee kuten pitääkin, on torstai-iltaan mennessä kahdeksan uutta biisiä rumpujen ja bassojen osalta paketissa. Taas on edessä se  jännittävä vaihe, joka tuntuu pitkältä mutta kiireiseltä, hauskalta mutta uuvuttavalta ja antoisalta mutta hitosti ottavalta. Verta, hikeä, kyyneleitä on edessä, mutta varmasti myös riemua ja pari bisseä.

Uusi sivu on kääntynyt.

Ps. Menovinkki: Uusia biisejä pääsee kuulemaan livenä Popkatu-klubilla 17.7.